Kennel Käpälämäki banner  

 

ETUSIVU

MEISTÄ

KOIRAMME

PENTUEET

SOPIIKO MÄYRÄKOIRA SINULLE?

LINKIT

VIERASKIRJA

OTA YHTEYTTÄ



Koiriemme muistolle -kirjoitus
julkaistu Mäyräkoiramme lehdessä 1/1986




Tokkolan Lupatra Sorella di Seta 23.1.1966-20.6.1979
isä: Sandy
emä: Zariba´s Annabella

Zekiwa Happy Days 20.11.1971-12.10.1981
isä: Börjebergs Enrico
emä: Kasses Garrya

Käpälämäki Läkiläki 16.8.1972-10.3.1985
isä: Karlundstugans Kerio
emä: Tokkolan Lupatra







Paratiisipäivät
Käpälämäki Tipuline (Tutu) 18.11.1974-9.12.1985
isä: Corno av Furustam
emä: Käpälämäki Läkiläki
Oli talvi 1966, olin 6-vuotias. Isä, äiti ja 3-vuotias pikkusiskoni lähtivät koiranpentua katsomaan. Meillä oli jo ollut suomenpystykorva, mutta se ei oikein sopeutunut kaupunkielämään ja sai uuden kodin maalta. Äiti oli lueskellut koirakirjaa ja ottanut selvää Kouvolan seudulla tarjolla olevista pikkukoirista. Ensimmäisessä paikassa, josta pentua katsottiin, oli pitkäkarvaisia mäyräkoiria ja pieni Lupatra valloitti heti koko valitsijaraadin. Ensimmäisen yönsä se nukkui veljeni huoneessa karvahatun sisässä, mutta siirtyi sitten vähitellen äidin ja isän sänkyyn. Äiti piti huolen, että me lapset annoimme sen olla myös omissa oloissaan. Yhteisistä leikeistä mieluisimpia olivat nukenrattaissa ajelut. Lupatra antoi jopa pukea päähänsä nukenmyssyn.

Lupatra oli jo 4-vuotias kun se kävi ensi kerran näyttelyssä ja sai kehässä istumisesta avo 2. Äitiin oli iskenyt pentukuume ja toisella yrityksellä tulikin jo pentuja. Niistä Lupu jäi iloksemme. Se jäi auton alle juuri ennen joulua. Toista viikkoa sitä hoidettiin ja silti oli tehtävä koiranomistajan vaikein päätös: nukutus.

Siitä joulusta olisi tullut tosi surkea, ellemme olisi panneet säästöjämme yhteen ja ostaneet uutta pentua. Niin meille tuli karkeakarvainen pullero nimeltä Happy. Aluksi sen turkki oli oudon karhea, mutta muuten se oli aivan valloittava varpaannuolija. Hyvin erilainen se kuitenkin oli kuin pitkäkarvaisemme. Paljon rauhallisempi ja mukavuudenhaluisempi. Metsässäkin se meni mieluiten polkua pitkin muiden koirien juostessa jänisten jäljillä. Luolilla se olisi haukkunut tarmokkaasti, muttei suostunut enää menemään harjoitusluolaan sen jälkeen, kun sen häntä jäi vahingossa kannen väliin.

Talvella 1979 Lupatra alkoi nukkua yhä sikeämpää unta. Se ei aina edes huomannut kotiintulijoita. Eläinlääkäri tuli nukuttumaan sen kotona. Se oli rauhallinen loppu uskolliselle ystävälle. Meillä oli jäljellä isosiskon koira, mun koira ja pikkusiskon koira. Sitten äiti meni takaisin töihin, isosisko muutti Ruotsiin, minä omaan kotiin ja pikkusiskon ajan veivät harrastukset ja koulu. Entiset seurakoiramme joutuivat olemaan päivällä yksin 5-6 tuntia. Naapurit valittivat kuorolaulusta. Isännöitsijältä tuli varoitus.

Happy oli muuttunut hyvin masentuneeksi. Sen emäntä oli pitänyt sitä puoli vuotta Ruotsissa, mutta uudessa perheessä ilmeni allergiaa ja Happy joutui takaisin Suomeen. Se ei koskaan oikein ymmärtänyt, miksi sen emäntä vain käväisi kotona ja katosi taas. Olin siskolleni luvannut hoitaa Happya syksyyn asti. Mutta sitten tulivat valitukset ja oli pienennettävä kuoroa ja valittava. Happy oli vanhin eikä se ollut enää onnellinen. Vein sen Eläinlääketieteelliseen korkeakouluun nukutettavaksi. En tiennyt, ettei siellä enää päässyt koiran seuraksi. Kävin kuitenkin äidin mielenrauhan vuoksi katsomassa sitä sitten, kun se oli jo kuollut. En ollut koskaan nähnyt kuollutta ystävää. Näin painajaisia monta viikkoa. Eikä siskoni koskaan antanut anteeksi. Puoleen vuoteen hän ei edes suostunut puhumaan kanssani puhelimessa ja heitti kirjeenikin lukematta roskiin. Mikset tappanut omaa koiraasi?

Läki oli minun omani. Se oli Lupatran toisesta ja viimeisestä pentueesta. Se oli nokkelin pennuista ja keksi ekana kuinka sänkyyni pääsee kiepautustyylillä. Sen siskosta tuli muotovalio ja toisen kennelin kantanarttu, mutta en minä Läkiä olisi Läikkään vaihtanut. Ja pärjäsi Läkikin hyvin, se oli hyvin elegantti koira.

Koiriemme valionarvot tyssäsivät loppujen lopuksi koetoiminnan vähäiseen harrastukseen. Jäljestämään ne oppivat, mutta kokeisiin emme menneet, koska ne olisivat, Happya lukuun ottamatta, lähteneet ensimmäiselle tuoreelle jäniksen tai oravan jäljelle.

Asun äidin lähellä ja Läki ja Tutu ovat olleet luonani päivähoidossa. Aloin jo kuvitella, että olen jo niin aikuinen, etten tarvitse koiraa. Sain Läkin pikkutyttönä ja se nukkui aina vieressäni ja oli mukana kaikkialla minne vain koiran saattoi mukaan ottaa. Se tuntui ymmärtävän paljon sellaista mitä en kenellekään ihmiselle voinut kertoa tai selittää. Monet itkut se nuoli poskeltani ja luunsa se puolestaan hautasi tyynyni alle. Sitten rakastuin ja Läki joutui muuttamaan sängyn jalkopäähän. Ja vähitellen se oli vain minun päiväkoirani. Ja joskus viikonloppuisin otin sen mukaan maalle.

Viime syksynä Läki alkoi tulla vanhaksi. Se ei enää halunnut pitkille lenkeille ja se oli jotenkin kuivettuneen näköinen. Silti se tuli liian äkkiä. Tulin työmatkalta myöhään kotiin ja jostain syystä muistelin Läkin iloisia vastaanottoja matkoilta palatessani. Aioin hakea sen yöksi luokseni, kun äiti soitti ja sanoi, että se on sairas. Menimme seuraavana aamuna eläinlääkäriin varustautuneena pahimpaan. Sillä oli jo pitkälle levinnyt syöpä. En halunnut pitkittää jäähyväisiä. Olinhan aina kritisoinut niitä ihmisiä, jotka leikkauttivat ja ylihoitivat vanhoja koiriaan siksi, etteivät itse pystyneet luopumaan rakkaasta ystävästään. Ja siten vain lisäsivät niiden kärsimyksiä.

Tutu oli Läkin ensimmäisestä pentueesta. Jos minä olisin saanut valita, olisin ottanut toisen enempi Läkin näköisen. Tutu oli hyvin Cornon näköinen ja kilpailuissa parhaiten menestynyt koiramme. Muttei sillekään hankittu koetulosta. Pikkusiskoni ei ole koirankasvattajatyyppiä, joten Tutusta tuli ensin isosiskoni kakkoskoira (Happy oli ykkönen) ja myöhemmin se muutti äitini sänkyyn. Tutu ei koskaan oikein aikuistunut, koska kasvoi lauman nuorimmaisena. Auton allekin se kerran jäi, mutta selvisi lapaluunmurtumalla ja niskanikamien vaurioilla. Yhden hampaansa se katkaisi liian rajussa leikissä ja yksi varvas meni poikki Happyn kanssa arvoasteikkoa selvitellessä.

Tutu oli erottamaton pari Läkin kanssa ulkona, peräkanaa tai rintarinnan. Läkin kuoltua ja kadottua Tutu oli selvästi surullinen ja etsi Läkiä ulkoa. Itse olin vielä surullisempi. Vasta uuden pennun ajatteleminen sai minut hieman piristymään. Muutama pitkäkarvainen oli tarjolla ja otimme  päätöksistä huolimatta taas ensimmäisen, jota menimme katsomaan, koska se valloitti äidin heti suukottelullaan. Sulhaseni pyysi minua harkitsemaan jotain muuta rotua, mutta minulle se oikea rotu on yhä mäyräkoira. Kyllähän ne usein haukkuvat liikaa, mutta viisaampaa koiraa en usko olevan. Ja jos ei ole omaa autoa, on se kätevän kokoinen ottaa mukaan bussiin tai junaan. Ja silti se jaksaa olla mukana metsäretkillä ja nauttiipa veneilystäkin.

Tutu ei aluksi välittänyt Murusta, vaikka Muru kuinka pyrki suosioon. Pitkien retkien myötä niistä tuli kuitenkin hyvät ystävät. Tutukin suorastaan nuortui. Se opetti Murun kaivamaan myyränkoloja ja jäljestämään jäniksiä. Kävipä se kerran Murun malliksi haukkumaan kettuakin, mutta Muru katsoi viisaammaksi pitää kuononsa kiinni. Sen sijaan tyhjänluolantarkastus oli oikein jännittävää, kun molemmat juoksentelivat peräkanaa ja eri suuntiin ristiin rastiin luolassa. Ja kesällä oli kivaa telttailla kun oli omat makuupussitkin.

Mutta sitten Tutustakin sai syöpä voiton. Äidin oli tehtävä raskas matka eläinlääkäriin. Murunen on nyt ollut äidin lohtuna yöt. Kaikki lapsuuteni koirat ovat nyt kuolleet ja yksi aikakausi elämästäni on ohi. Kaiken itkun lomassa olen miettinyt, mitä eniten itken? Tai mitä kaikkea? Uskollisia ja ymmärtäväisiä silmiä. Aina iloisena tervehtivää häntää. Kaikkia niitä huolettomia, aurinkoisia kesäpäiviä kun istuin Läkin kanssa ongella. Kun Happy otti aurinkoa rantakallioilla. Kun Lupatra istui veneennokassa nenä tuulta vasten korvat hulmuten. Kun Tutu haukkui onnesta haistaessaan tuoreet jäniksen jäljet.
Me emme haudanneet koiriamme minnekään. Ei ole hautaa jolla käydä itkemässä. Ne elävät aina muistoissamme. Kaikissa niissä metsissä ja rannoilla, joissa ne olivat onnellisia.



                                                                                                           Tuija Lindholm (1986)

 

:: © Kennel Käpälämäki :: Kuvien suoralinkittäminen ja luvaton kopiointi kielletty ::